Perheterapia määritellään ammatilliseksi ja tietoiseksi pyrkimykseksi ja menetelmäksi, jonka avulla tutkitaan, ymmärretään ja hoidetaan perheen sisäistä vuorovaikutusta sekä yksittäisillä perheenjäsenillä esiintyviä häiriöitä ja niiden aiheuttamaan kärsimystä. Perheterapiassa pyritään siihen, että ne vuorovaikutusverkon rakenteet, jotka ylläpitävät yksilöllistä mielenterveydenhäiriötä ja estävät kehityksellisesti rakentavia ratkaisuja, muuttuisivat. Tähän pyritään nostamalla esiin vuorovaikutuksessa olevia myönteisiä voimavaroja ja mahdollisuuksia.
Suomessa perheterapia on yksi psykoterapian muodoista, johon voi hakea Kelan korvausta kuntouspsykoterapian muodossa. Perheterapiaa voi saada myös vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena Kelan tukemana. Suurin osa perheterapeuteista Suomessa työskentelee julkisella sektorilla. Perheterapia on saanut alkunsa 1950 –luvulla, jolloin sitä kehitettiin erityisesti lastenpsykiatriassa ja psykoosien hoidossa. Perheterapia on historiansa aikana saanut vaikutteita erilaisista viitekehyksistä, ja siinä yhdistyykin mm. ratkaisukeskeinen ja narratiivinen työskentelyote, strukturaalinen, systeeminen ja strateginen viitekehys sekä viimeisimpinä suuntauksina reflektiivinen, dialoginen ja voimavarakeskeinen työskentelyote.
Perheterapia hoitomuotona
Erityisesti dialogisessa ja voimavarakeskeisessä perheterapiassa teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalinen konstruktionismi, eli todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Ajatellaan siis, että todellisuus rakentuu niissä sosiaalisissa suhteissa, joissa me elämme. Tähän liittyy myös vahvasti diskurssiivinen ja kontekstuaalinen perusajatus, eli se, että ongelman todellisuus rakentuu kielessä, ja se on sidottu tiettyyn asiayhteyteen. Ongelmaa ei siis nähdä yksilön sisällä olevana psyykkisenä vajavuutena, vaan huomio kiinnitetään voimavarojen etsimiseen keskustelutavoista. Yhdysvaltalainen psykologi Harlene Anderson haastoi aikoinaan systeemisen perheterapian toteamalla, että systeemit eivät luo ongelmia, vaan ongelmat perheessä luovat erityiset vuorovaikutussysteemit. Perheterapian avulla pyritään siis vaikuttamaan näihin erityisiksi muodostuneisiin vuorovaikutussysteemeihin.
Perheterapia hoitomuotona
Perheterapiaa käytetään yleisimmin vuorovaikutuksellisten ongelmien kuten avioerokriisien selvittelyyn ja hoitoon, vaikeiden mielenterveydenhäiriöiden kuten skitsofrenian hoidossa sekä muiden terapiamenetelmien tukena. Perheterapiaa voidaan käyttää sekä tarkasti määritettäviin mielenterveyden häiriöihin, perheen vaikeisiin konfliktitilanteisiin, vuorovaikutuksen häiriöihin sekä perheen normaaleihin kriiseihin. Tutkimuksissa on tullut esiin, että perheterapian lisääminen hoitoon on lisännyt julkisen terveydenhuollon piirissä käytetyn perusterapian tuloksellisuutta.
Perheterapian tuloksellisuudesta on olemassa tutkimuksia, vaikka sitä ei olekaan tutkittu yhtä paljon kuin muita psykoterapian muotoja. Perheterapia on tutkimuksissa todettu tulokselliseksi nuorten kohdalla käytös- ja tunnehäiriöissä, päihteiden käytössä sekä syömishäiriöissä. Näiden lisäksi näyttöä tuloksellisuudesta on jonkin verran masennuksen, itsensä vahingoittamisen ja kroonisten somaattisten sairauksien hoidossa. Aikuisten kohdalla perheterapia on todettu tulokselliseksi skitsofrenian, päihteiden käytön, dementian sekä sydän- ja verisuonisairauksien riskitekijöiden hoidossa. Pariterapian tuloksellisuudesta on taas näyttöä mm. masennuksen hoidossa, avioliittokonfliktien, ylipainon ja hypertension riskitekijöiden hoidossa. Tutkimuksissa on myös pystytty osoittamaan, että selkeä vuorovaikutus suojelee psyykkisen sairauden puhkeamiselta, vaikka sille olisikin geeniperinnöllistä alttiutta. Perheterapian tuloksellisuuden mittaamiseen haasteita tuo se, mitä mitä mitataan. Mitataanko muutoksia oireissa, diagnoosissa, adaptaatiomekanismeissa, perheen vuorovaikutuksessa vai asiakkaan tyytyväisyydessä hoidoon? Useimmissa tutkimuksissa pääpaino on ollut asiakkaan kokemien oireiden muutoksessa.
Vaikka perheterapia on tutkimusten mukaan tuloksellista ja se on myös tunnustettu psykoterapian muoto Suomessa, Kelan kuntoutuspsykoterapioista perheterapian osuus on kuitenkin hyvin pieni verrattuna Kelan korvaamiin yksilöterapioihin. Toisaalta suurin osa perheterapeuteista työskentelee julkisella sektorilla, joten perhepsykoterapiaa ei ole samalla tavalla saatavilla yksityiseltä sektorilta, kuin yksilöpsykoterapiaa.
Tämä taas tarkoittaa sitä, että laadukasta, tutkimusnäyttöön perustuvaa ja vaikuttavaa psykoterapiaa on saatavilla matalammalla kynnyksellä jo julkisissa palveluissa. Uusimmassa Perheterapia-lehden pääkirjoituksessa Eija-Liisa Rautiainen nostaa esiin terapiantakuun yhteydessä verkosto-, perhe- ja pariterapeuttiset työskentelytavat, jotka sopivat tukemaan perusterveydenhuollossa annettavaa lyhytpsykoterapiaa ja psykososiaalista tukea. Koska koulutettuja perheterapeutteja työskentelee jo julkisella sektorilla, ei heidän psykoterapeuttisen osaamisen käyttö loisi myöskään lisäkustannuksia. Olemassa olevia resursseja on tärkeä hyödyntää, jotta asiakkaat saavat mahdollisimman laadukasta ja tehokasta apua jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.
Next Item